Tämä viisaus pätee mielestäni myös ilmastonmuutokseen. Äskeisessä julkaisussa mainitun Ilmastodieetin jakson jälkeen televisio tarjosi erilaista silmänruokaa, nimittäin tunnin National geographicin dokumentin Celebesinmeren salaisuuksista. Tuo meri sijaitsee Indonesian ja Filippiinien kupeessa, missä maaston muodot ovat hyvin vaihtelevia ja missä meri on paikoin todella syvä. Niin syvä, etteivät merivirrat tai muuta virtaukset juri sekoita vettä.
Dokumentissa seurattiin tutkimusryhmän pariviikkoista matkaa Kaakkois-Aasian ja koko maailman ainutlaatuiseen luonnon monimuotoisuuden kehtoon. Merten syvissä uumenissa elää lajeja, joista meillä ei ole tietoakaan. Ne ovat kehittyneet vuosituhansien ajan pimeässä valolta ja muilta lajeilta, ja olosuhteet ovat luoneet niistä ainutlaatuisia eliöitä. Koska ihminen ei kestäisi näiden syvänteiden valtavaa painetta, laskettiin merenpohjaan erikoislaitteita, joiden avulla saatiin kuvattua elämää syvyyksissä. Esimerkiksi haita tavattiin syvemmältä kuin aikaisemmin ja samalla tavattiin myös uusia lajeja.
Tutkimusryhmä tarkasteli lajeja aina pintavesistä syvyyksiin asti ja totesi lajiston olevan monipuolinen aina plaktonisa suurpetoihin. Tutkimuksen tavoite oli kartoittaa alueen ravintoketjun tilaa ja pohtia mahdollisia siihen kohdistuvia uhkia, kuten ilmastonmuutosta.
Suomalaiselle tällaiset eksoottiset ekosysteemit ovat tuttuja vain televisiosta ja tuntuvat hyvin etäisiltä. Vesi on uskomattoman väristä ja samoin eliöt. Luonton on muovannut eliöistä sen näköisiä, ettei parhaat sarjakuvapiirtäjämmekään pysty moiseen. Koralliriuttojen hyvinvoinnista meidän olisi kuitenkin syytä olla huolissaan, sillä niillä on tärkeä merkitys osana esimerkiksi globaaleja lämpötiloja. Koralliriutat varastoivat valtavia määriä hiilidioksidia ja tarjoavat runsaan elinympäristön aroille lajeille. Hengittämistä ja yhteyttämistä tapahtuu valtavasti, mikä vaikuttaa myös globaaliin ilmakehään.
Dokumentin myötä oppi taas jotain uutta maailmastamme. Pohjoismaiden eksotiikkaa on vuodenaikamme, puhtaat sisävetemme, jääkauden merkit, revontulet, syksyinen sienimetsä, vihreät koivumme ja moni muu meille arkinen asia, jolle olemme helposti sokeita. Samalla ihailemme ja arvostamme jotain kaukaista ja saavuttamatonta, kuten kaukaisten koralliriuttojen kauneutta.
Dokumentissa moni pimeän merenpohjan eläin välittää valoa, mikä on maanpäällisille eliöille harvinaista. Jatkuvassa pimeydessä nämä eliöt kuitenkin tarvitsevat valoa, joten ne luovat sitä itse. Petojen vatsat ovat punaisia, jottei syödyn saaliin valonheijastukset vatsasta herättäisi kanssaeliöiden keskuudessa huomiota. Kampamaneetit jotka elävät pohjassa ovat mustia, jotteivat ne herättäisi huomiota. Moni eliö hakee ravintoa pohjalta mutta palaa sen jälkeen ylemmäs ja piiloon pikimustaan veteen. Luonto on nokkela ja kekseliäisyydessä ihmistä pidemmällä.
Lähemäpänä merenpintaa pieneliöt karttavat valoa, jotteivat ne tulisi syödyksi. Auringon laskiessa ne kuitenkin nousevat lähemmäs pintaa, missä on laajat varannot planktonia niiden ravinnoksi. Aterioinnin jälkeen eliöt piiloutuvat alemmat pintaveteen.Koska alueella ei ole vuodenaikoja, veden lämpötila pysyy vakiona eikä meressä synny pystyvirtauksia, kuten esimerkiksi Suomessa tapahtuu - keväällä lämmin vesi painuu pohjalle ja kylmä nousee pintaan. El Ninon kaltaiset ilmiöt tuovat muutoksia päiväntasaajan alueen vesiin ja myös tsunamien kaltaiset poikkeustilanteet voivat muuttaa Celebesinmerenkin ekosysteemiä.
Tämän tekstin myötä huomaan jälleen, että jos tikusta voi tehdä asiaa niin kyllä voi myös vedestä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti